(Jos olisin ajanut vain tätä ympäri, en olisi eksynyt...)

Savon sanomissa oli sarjakuva jossa possu seisoi kyltin edessä. Kyltissä luki « olet tässä ».

Hiiri kysyi « miksi tulet joka päivä seisomaan tuon typerän kyltin eteen ? »

Possu sanoi « yritän löytää itseni ».

Samanlainen olo oli minulla eilen etsiessäni pyöräilyväylää Saint Germainin metsässä.

Kaikki tiet näyttivät lupaavilta, mutta päättyivät aina johonkin monttuun tai autotielle.

Parkkialueitten reunassa olevista kartoista yritin löytää missä olen ja minne voisin mennä.

Jokaisessa kartassa luki pienellä, mutta aina samassa kohtaa « here ». Kolmannen parkkialueen jälkeen tajusin että olisi pitänyt ottaa silmälasit! Kartassa ei lukenutkaan « here » vaan “hêtre », se on siis joku suuri puu, oikea nähtävyys… Jota minä en siis ollut nähnyt kuitenkaan :)

Ajelin sitten vain summamutikassa ajoteitten ja monttujen välistä maastoa, kunnes huomasin että pyörä alkoi olla tosi rapainen ja oikeastaan tällaisessa menossa tarvittaisiin kypärä.

Onneksi olikin jo aika lähteä kotiin.

Kuntoa tuli, vaikka maisemia näin rajoitetusti, enkä edes löytänyt itseäni sieltä metsästä, pyöräilyreitistä nyt puhumattakaan.

Kuka sanoi että vettä sataa koko ajan. Tämä kuva on otettu 24.1.2010 ja siinä näkyy paitsi aurinko niin myös villihanhia menossa kohti pohjoista. Mutta eikös nyt ole vähän liian aikaista vielä?

Peikko tuli polkupyörällä töihin. Sisällä oli kaikki patterit täysillä, ja kuuma kuin saunassa.

Siinä kohtaa jossa peikko säilyttää pyöräänsä oli valtava pahvilaatikko jonka sisällä oli toisia laatikoita ja pakkausmateriaalia.

Peikko raahasi painavan laatikon pihalle, laittoi pyörän paikallensa, ja kysyi : kuka on laittanut roskansa  minun paikalle ?

Isopeikko sanoi : minä laitoin ne siihen kun aioin viedä ne myöhemmin roskikseen.

Peikko sanoi ettei siihen mahdu mitään muuta kun se on polkupyörän paikka.

Isopeikko sanoi : minä vien ne myöhemmin.

Peikko sanoi : ne on jo pihalla, aion viedä ne roskiin.

Isopeikko sanoi : « Haluatko että autan sinua ? « 

Ja istui kaikessa rauhassa tuijottaen tietokoneeseensa.

Peikko hillitsi itsensä ja sanoi vain oikein hitaasti : « Haluan ! »

Niin isopeikko joutui kantamaan omat pahvinsa peikon avustamana roskasäiliöön. Yhdessä he pääsivät painavasta ovesta ja jaksoivat juuri ja juuri nostaa painavan kannen jonka alle pahvit ja laatikot juuri ja juuri sopivat, kun oikein yhdessä tungettiin.

Onneksi peikko oli tullut pyörällä, ja vielä hyvissä ajoin, ennen kuin isopeikko lähtee kotiinsa.

Muuten peikko olisi joutunut taas kerran tekemään kaiken itse.

Sen pituinen se, mutta peikko ei ollut oikein iloinen kuitenkaan.

Alkoi jo hämärtyä ennenkuin peikko löysi ladun. Ensin hän oli kääntynyt oikealle kuten viitassa luki, mutta päätynyt kaatopaikalle.

Sitten hän oli kiivennyt takaisin ylös ja yrittänyt kysyä neuvoa muilta hiihtäjiltä, mutta niillä oli erilaiset sukset eivätkä ne olleet kuulleetkaan muunlaisesta hiihtämisestä. Vihdoin löytyi yksi vanha hiihtäjä joka oli huomannut ladunpään alempana rinteessä.

Peikko lasketteli sinnepäin sukset harallaan, väistellen ohi vilahtelevia hiihtäjiä.

Piti vielä kysyä neuvoa helikopterin kuljettajalta, ja hangessa istuvalta perheeltä jolla oli samanlaiset sukset kuin peikolla.

Latu näytti jyrkältä mutta perhe vakuutti että ihan hyvin latua voi laskea, koska välillä tulee ylämäkiä.

Peikko hyppäsi ladulle ja alkoi lasketella korvat hulmuten. Vauhti koveni ja koveni. Vesi alkoi jo valua silmistä.

Tuli pikkuinen ylämäki mutta se ei paljon vauhtia hidastanut ja mäki vaan jyrkkeni jyrkkenemistään.

Liukkaalla ladulla vauhti oli jo kiihtynyt niin kovaksi että pienessä mutkassa peikko kaatui rähmälleen.

Onneksi latu oli leveän polun reunassa ja peikko kaatui polulle eikä toisella puolella uhkaavaan kuusikkoon.

Peikko suuntasi katseensa ylöspäin : oi voi tuonneko pitäisi sitten kiivetä takaisin!

Alhaalla laaksossa peikko löysi harjoitteluladun ja harjoitteli siellä hiihtämään ympyrää, talvisella golfradalla.

Mutta ylös oli lopulta lähdettävä. Peikko huomasi että ladulla pystyikin hyvin kiipeämään ylämäkeen, suksen pohjat olivat suunniteltu sellaisiksi. Puolimatkassa tuli vastaan toinen hiihtäjä joka lasketteli varovasti ja auraten pitkin polkua.

Nyt vasta peikko käsitti että polku oli tarkoitettu alaspäin menoon, ja latu taas ylös kiipeämistä varten.

Peikko ilahtui kovasti opittuaan jotakin uutta hiihtämisestä, ja lähti joka päivä hiihtämään.

Mutta harjoitteluladulle hän ei enää eksynyt. Kävelijöitä ja korkeuskäyriä seuraamalla hän löysi aina uusia polkuja ja latuja jotka puikkelehtivat metsässä ja pitkin vuoren harjanteita.

Peikko otti kuvan vuoden 2009 viimeisestä auringonlaskusta.

Hyvää alkanutta vuotta