Alkoi jo hämärtyä ennenkuin peikko löysi ladun. Ensin hän oli kääntynyt oikealle kuten viitassa luki, mutta päätynyt kaatopaikalle.

Sitten hän oli kiivennyt takaisin ylös ja yrittänyt kysyä neuvoa muilta hiihtäjiltä, mutta niillä oli erilaiset sukset eivätkä ne olleet kuulleetkaan muunlaisesta hiihtämisestä. Vihdoin löytyi yksi vanha hiihtäjä joka oli huomannut ladunpään alempana rinteessä.

Peikko lasketteli sinnepäin sukset harallaan, väistellen ohi vilahtelevia hiihtäjiä.

Piti vielä kysyä neuvoa helikopterin kuljettajalta, ja hangessa istuvalta perheeltä jolla oli samanlaiset sukset kuin peikolla.

Latu näytti jyrkältä mutta perhe vakuutti että ihan hyvin latua voi laskea, koska välillä tulee ylämäkiä.

Peikko hyppäsi ladulle ja alkoi lasketella korvat hulmuten. Vauhti koveni ja koveni. Vesi alkoi jo valua silmistä.

Tuli pikkuinen ylämäki mutta se ei paljon vauhtia hidastanut ja mäki vaan jyrkkeni jyrkkenemistään.

Liukkaalla ladulla vauhti oli jo kiihtynyt niin kovaksi että pienessä mutkassa peikko kaatui rähmälleen.

Onneksi latu oli leveän polun reunassa ja peikko kaatui polulle eikä toisella puolella uhkaavaan kuusikkoon.

Peikko suuntasi katseensa ylöspäin : oi voi tuonneko pitäisi sitten kiivetä takaisin!

Alhaalla laaksossa peikko löysi harjoitteluladun ja harjoitteli siellä hiihtämään ympyrää, talvisella golfradalla.

Mutta ylös oli lopulta lähdettävä. Peikko huomasi että ladulla pystyikin hyvin kiipeämään ylämäkeen, suksen pohjat olivat suunniteltu sellaisiksi. Puolimatkassa tuli vastaan toinen hiihtäjä joka lasketteli varovasti ja auraten pitkin polkua.

Nyt vasta peikko käsitti että polku oli tarkoitettu alaspäin menoon, ja latu taas ylös kiipeämistä varten.

Peikko ilahtui kovasti opittuaan jotakin uutta hiihtämisestä, ja lähti joka päivä hiihtämään.

Mutta harjoitteluladulle hän ei enää eksynyt. Kävelijöitä ja korkeuskäyriä seuraamalla hän löysi aina uusia polkuja ja latuja jotka puikkelehtivat metsässä ja pitkin vuoren harjanteita.

Peikko otti kuvan vuoden 2009 viimeisestä auringonlaskusta.